Lopun ajat Kuala Lumpurissa

Nyt on Malesia siis jo jäänyt taakse. Istun Istanbulissa Ataturkin lentokentällä siemailemassa turkkilasta kahvia. Eikä edes ole kovin nuutunut olo, vaikka reissaamista on takana jo about 18 tuntia. Verrattain virkeä olo siis. Eiköhän tämä vielä väsymykseksi muutu. Mutta eipähän tuo haittaa, edessä kun on huhtikuun alkuun asti työttömän arkea, jota olen päättänyt kutsua lomaksi. Ja kyllä sitä vähän lomaa tarvitseekin ja varmasti Suomi-arkeen totuttelukin ottaa oman aikansa.

Thomas oli siis reilun viikon verran Kuala Lumpurissa varmistamassa, että oikeasti palaan Suomeen :) Ei ehditty tehdä niin paljon kuin olin suunnitellut, mutta en viitsinyt Thomasta kauhealla tahdilla paikasta toiseen retuuttaa. Raukka kun oli aika poikki jo lennoista (kolme suuntaansa), lämpöerosta ja aikaerosta. Paljon ehdittiin silti tehdä, ja eiköhän Thomaskin aika hyvin saanut kuvan siitä, millainen minun Kuala Lumpurini on.

Pelkkien turistinähtävyyksien kiertämisen lisäksi halusin näyttää Thomakselle aivan tavallista arkea. Käytiin siis lähetystössä moikkaamassa väkeä, työkaverin luona kokkaamassa ja kävelemässä mun "hoodeilla". Thomas kävi myös työkaverin miehen kanssa pyöräilemässä.

Elettiin suurimman osan ajasta Thomaksen kanssa yli varojemme. Tärkeimmät turistijutut kun eivät ole mitään halpoja Kuala Lumpurissa; Menara KL:ssä eli siinä kuuluisassa tornissa käynti maksaa esimerkiksi 38 RM eli n. 10€. Käytiin myös ihastelemassa näkymiä kahdesta näköalastaan kuuluisasta baarista, Bar Lunasta ja Sky Barista, ja sinne ei oikein kehtaa mennä ilman, että ostaa jotain. Ja drinkkien hinnat ovat tooodella suolaiset. Mutta kyllä siitä näköalasta kannattaa maksaakin.











Tässä on menossa kambodzalaisen ruoan kokkikoulu, opettajana työkaverin mies Bona (vasemmalla).



Keskimmäinen apukokki näyttää tarkkaavaiselta, oikealla oleva taas näyttää hieman tuskaiselta. Kaikkien kokkien otteet eivät vielä olleet aivan ammattimaisia, mutta harjoitushan se vasta tekee mestarin, eikös?



Hyvää ruoasta kuitenkin tuli. Tosin kambodzalainen ruoka tuntuu olevan aina hyvää. Ainakin Bonan tekemä. Nytkin tuli nälkä kun edes ajattelin kaikkia niitä herkkuja. Bonan kokkikoulu siirtynee vuoden sisällä Suomeen eli sitten pääsee meilläkin helposti opettelemaan khmer-keittiön saloja. Pistäkää siis jo nyt korvan taakse.

Läksiäislounas, ihan varta vasten minulle järjestetty.

Olen edelleen otettu :)

Thomaksen mieliksi käytiin myös Sepangin radalla. Ei menty kierrokselle vaan katsomaan Moto-GP:n avoimia harjoituksia. Sinne saa kuka tahansa pölähtää paikalle nauttimaan (?) meiningistä. Moni siitä tuntui nauttivankin. Omasta mielestäni menopelit vain pitivät turhan kovaa melua. Tungin nenäliinanpalasia korviin, ettei pää räjähtäisi aina, kun joku ajaa ohi. Muut eivät tuntuneet melustakaan välittävän. Thomaksella on parempia kuvia itse pyöristä. Itse tyydyin kuvaamaan kuvaajia. Myös täältä löytyy kuvia pyöristä.


Thomas tosiaan hoiti viikon aikana lähinnä kaiken kuvaamispuolen. Itse räpsin vain silloin tällöin ja silloinkin usein "metavalokuvasin".




Malesia vietti viime viikolla kiinalaista uutta vuotta. Käytännössä se tarkoitti, että kaikki paikat olivat muutaman päivän suljettuina, kun kiinalaiset keskittyivät perhepiirissä juhlimiseen. Muutkin kuin kiinalaiset käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja lähtivät kotikonnuille käymään vapaapäivinä. Olin kuullut, että Kuala Lumpur olisi aivan kuollut kiinalaisen uutena vuotena, mutta se kyllä on liioittelua. Jos se väkimäärä tarkoittaa, että kaupunki on kuollut, niin Helsinki ei sitten elä koskaan... Oma suosikkiosani juhlallisuuksia olivat koristelut, erityisesti punaiset lyhdyt. Jopa kauppakeskukset olivat onnistuneet tyylikkäässä koristelussa, toisin kuin vaikkapa jouluna.


Malakka oli myös kauneimmillaan uudenvuodenkoristeluineen.

Huomatkaa kuvateksti.


Suosikkiravintolani Melakassa, Riverine. Omistajat kyselivät
myös äidin ja isän kuulumisia, koska viimeksi kävin siellä
heidän kanssaan. Ystävällistä väkeä siis.


Malesialaista kahvia, tai siis "kahvia". Lainausmerkit siitä,
että itse ainetta tökötissä on jotain 55%, loput on muuta.

Kyltti Melakan vanhimmassa kiinalaistemppelissä.

Jos tämä kerta pitää oikein kyltillä kieltää, niin joku
on varmasti noin tehnyt. En lainkaan epäile.

Koetan piakkoin kirjoittaa semmoisen kokoomatekstin koko Malesian komennuksesta. Saattaa tosin olla, että Suomeen paluun jälkeen on aika haipakkaa jonkun aikaa. Mutta lupaan sen vielä kirjoittaa. Samaten Myanmarin postaus on vielä vaiheessa. Mutta odotelkaahan kärsivällisesti :)

Malesia keski-ikäisen silmin: Pangkor

Näin se on nähtävä. Ei kai sitä itsekään voi enää mikään lapsukainen olla, jos kerta äiti on siirtynyt eläkkeelle. Onnea siis vain, äiti! Ovelana kettuna käytinkin äitini eläköitymistä häikäilemättömästi hyväkseni kun yritin saada parempaa palvelua. Esimerkiksi kun äiti halusi vaihtaa bussissa paikkaa, selitin kuskille syyksi eläkeläisäitini mukavuuden. Ja kun lisävuoteen saaminen hotellissa kesti (ja kesti... ja kesti...) kävin huomauttamassa asiasta (useampaankin kertaan) ja vetosin siihen, että jo eläkkeelle jäänyt äitini tarvitsee leponsa :D Äiti itse ei tainnut oikein tietää, itkeäkö vai nauraa.

Vanhempani olivat siis joulun yli käymässä täällä Malesiassa. Minullakin oli sopivasti viikon verran lomaa, joten saatoimme yhdessä reissata täällä Malesiassa. Aika hyvin ehdimmekin reilussa viikossa. Kuala Lumpurin päänähtävyyksien lisäksi olimme kaksi yötä Pangkorin saarella, kaksi yötä Georgetownissa ja yhden yön Malakassa.

Kuala Lumpurissa kävimme Batu-luolilla, joissa itse olin jo käynyt, mutta menin mielelläni toistamiseen. Varma paikka saada hyvää kasvisruokaa ja nähdä paljon värikkäitä uskonnonharjoittajia sekä paljon paljon apinoita. Mikäli semmoisesta siis tykkää.

Geenimuunnospulu?

Kävimme myös Lake Gardensin Perhospuutarhassa. Aika pieni läntti se oli, mutta paljon siellä perhosia kuitenkin lenteli. Kunnon kuvia niistä ei tosin saanut. Minä ainakaan. Tuppasivat pirulaiset lepattelemaan liikaa. Näistä kuvista ei oikein koko selviä, mutta voin vakuuttaa, etteivät olleet samassa sarjassa sitruunaperhosen kanssa.

Kun suuntasimme reissuun Kuala Lumpurin ulkopuolelle, matkat taittuivat kätevästi bussilla. Tai no, sanotaanko, että vaihtelevan kätevästi. Kaukobussiliikenne toimii Malesiassa yleensä mainiosti, vaikka paikallisliikenteen perusteella sitä ei uskoisi. Bussit ovat leveine penkkeineen huippumukavia ja hinnat todellakin kannustavat matkustamaan. Parilla eurolla pääsee jo pitkälle.

Yhden kerran meitä tosin kusetettiin ja pahasti. Olimme matkalla Kuala Lumpurista Lumutiin, josta aikomuksena oli jatkaa laivalla Pangkorin saarelle. Lippuja ostaessani vielä tarkistin, että meneehän bussi suoraan Lumutiin ja myös matkan keston. Sanoivat, että suoraan menee ja 4 h kestää, niin kuin kuuluukin. Vaan eipä kestänyt. Körröttelimme sitten rapiat 6,5 tuntia ja loppumatkan kaiken maailman pikkukylien kautta. Mukana oli muitakin länkkäreitä, joille oli myös sanottu bussin menevän suoraan Lumutiin. Lumutiin siis menee myös niitä suoria busseja. Tämä vain ei ollut yksi niistä. Voitte kuvitella, kuinka kiukkuisena sitä saapuu perille kun on odottanut perillepääsyä minä hetkenä hyvänsä jo viimeiset kolme tuntia.

Onneksi mielipahaa Pangkorille saavuttuamme liennytti mahtavan mukava tuore hotellinomistaja tyttöystävineen. Kysyimme suositusta hyvästä ravintolasta ja hän lupautui ajamaan meidät omaan suosikkiravintolaansa saaren toiselle puolen. Päädyimme siis istumaan heidän kanssaan iltaa mukavassa rantaravintolassa, jossa pöydät olivat rantahiekalla, tunnelmaa loi puihin ripustetut valot ja taustalta kuului meren kohina. Saimme aikaiseksi oikein hyvät keskustelut politiikasta ja Malesian asioista yleensä.

Yleisesti ottaen Pangkorin saari oli sellaista vakaata ihan kiva -tasoa. Ei erityisen mieleenpainuva, mutta ei mitään vikaakaan. Kyllä siellä kaksi päivää viihtyi. Muut turistit liikkuivat taksilla tai mopolla, mutta mepä sitkeinä sisseinä ja perhe Mutasen perinteitä kunnioittaen kiersimme saaren lähes tulkoon kokonaan kävellen. Olihan siinä tarpomista, mutta tuli kovin reipas olo.

Pangkorin kylän pääraitti

Kävelemisessä on liikkumismuotona se hyvä puoli, että saattaa edetä omaan tahtiinsa ja ehtii todella imeä sisäänsä ympäröiviä maisemia, katsella ihmisiä ja asumuksia ja niin edelleen. Mopolla, saatika autolla, ne helposti vain viuhahtelevat ohi.

Jopa auringonlasku Pangkorilla oli samaa ihan kiva -tasoa

One Malaysia -aate on saavuttanut Pangkorinkin.

Kävelemisessä oli myös se hyvä puoli, että ehti kunnolla ihailemaan Pangkorin luontoa. Saari on todella pieni, ja siitäkin iso osa on pöpelikön peitossa, joko viidakon tai mangrove-metsän, joten sitä luontoa riittää. Pangkor on myös niitä harvoja paikkoja Länsi-Malesiassa, joissa saattaa nähdä ihka elävänä Malesian kansallislinnun eli hornbillin. Siellä niitä puiden latvojen tasolla lenteili ja huuteli. On se kyllä jännä lintu. Ja komia nokka. Kuvissa muutama hieman jo urbanisoitunut yksilö.

Pieniä arkisia asioita

Totesin tuossa juuri, että kirjoitan ehkä liikaa blogiin kaikesta siitä täällä Kuala Lumpurissa, mikä poikkeaa normaaleista arkirutiineista, enkä niinkään siitä tavallisesta arjesta. Eihän arjessa mitään vikaa ole. Olen vakaasti sitä mieltä, että jollei ihminen viihdy omassa arjessaan, asialle kannattaisi tehdä jotain. Ja pian. Arkea kun kuitenkin on suurin osa elämästä. Mutta elämänohjeet sikseen.

Ensimmäinen hyvin arkinen asia täällä on liikenne. Siitä olen avautunut jo monen monta kertaa, mutta se tosiaan vaikuttaa jokapäiväiseen elämään paljon. Tämä kuva on condon luota LRT-asemalle menevältä jalankulkusillalta. Onneksi on jalankulkusilta, muuten tien yli ei ruuhkaisimpina aikoina pääsisi millään.


Sillan jälkeen hyppään junaan ja kuljen sillä yhden pysäkinvälin päähän. Kävelläkin voisi, mutta hauskaa se ei olisi. Loppumatkan joudun joka tapauksessa kävelemään ison tien laitaa liikenteen melussa. Töihin päästessäni olen siis aina hikinen ja janoinen.


Seuraava kuva on condon vieressä olevasta kauppakeskuksesta, jos mokomaa nyt sellaiseksi voi kutsua. Siinä on muutama ravintolaa, pari pientä kauppaa, leipomo, jooga-studio, pesula ja muutama muu satunnainen pulju. Yksi kaupoista on auki ympäri vuorokauden, mikä hepottaa elämää melkoisesti. Sieltä siis käyn ostamassa soijamaitoni ja aamupalakeksini, joita sitten nakertelen töissä työpöytäni ääressä aamukahvin kyytipoikana.



Välillä lähden ostoksille jonnekin muualle, koska tuoreita hedelmiä ei condon viereisistä kaupoista oikein löydy. Silloin suuntaan toreille. Tänään löysin uuden markkinapaikan ihan condon läheltä, LRT-aseman takaa.



Sieltä voi hyvin ostaa hedelmiä kerralla vaikka viikoksi eteenpäin pilkkahintaan, niin kuin tein tänään. Ostin rambutaneja, granaattiomenia ja lohikäärmehedelmiä.

Rambutan, joskaan ei mikään valioyksilö

Lisäksi mukaan tarttui vielä kaikenmoisia pieniä herkkuja, kun kerta halvalla sai. Olen meinaan löytänyt täällä itsestäni varsinaisen sokerihiiren.



Tällä hetkellä arkeen kuuluu myös joulunodotusta. Täällä kun lunta on turha toivoa, pitää joulutunnelmaa nostattaa joillain muilla tavoin. Itse tein niin ostamalla joulukuusen, tai siis "joulukuusen".

Joku havupuuntapainenhan tuo kaiketi on. Kiikutin sen tänään kotiin Ikeasta. Ostin askartelukaupasta myös askartelutarpeita, että voin insiraatiopuuskan yllättäessä väkertää "kuuseeni" koristeita. Saatte kyllä sitten lisää kuvamateriaalia, jahka puu on täydessä joulutällingissä.

Töissäkin valmistaudutaan jo jouluun. Huomenna on ohjelmassa toimiston (muovi-)kuusen koristelu, jotta siitä saadaan kuva nettisivuille jouluinfopläjäykseen. Meillä on myös ensi kuun 9. avoimien ovien päivä, mitä varten kirjastokin piti järjestää uuteen uskoon. Samassa hötäkässä tuli siivottua myös varasto, mikä olikin valtaisa homma. Siivoiluun tarjoutui hyvä mahdollisuus viime keskiviikkona, kun töissä olimme vain me suomalaiset ja pulju oli muuten virallisesti kiinni. Paikalliset olivat viettämässä Hari Raya Hajia, kun taas meille suomalaisille ei riittänyt enää vapaapäiviä tälle vuodelle. Oma työpisteeni on kirjaston kanssa samassa huoneessa. Voin joskus vielä siitäkin kuvan napsaista.


Työpäivän kohokohta on luonnollisesti lounas. Aina välillä meillä on kova yritys käydä jossain muualla syömässä, mutta naapurissa sijaitseva kumi-instituutti ruokaloineen on silti
useimmiten suuntana kun lounaan aika koittaa.


Ruokalasta voi joko valita tiskistä haluamansa tai tilata listalta. Itse syön yleensä tiskistä. Meidät tunnetaan siellä jo sen verta hyvin, että juomia ei tarvitse erikseen edes tilata, vaan ne me saamme jo automaattisesti, kanta-asiakkaita kun olemme. Kuvassa Timo, joka nyt on jo siis palannut Suomeen, valkkaa tiskistä päivän ateriaa.


Allaolevan kuvan täti, kuten ei itse asiassa kukaan muukaan henkilökunnasta, ei puhu englantia. Hyvin on kuitenkin pärjätty, ja ihmeen paljon sitä voi kommunikoida vaikka yhteistä kieltä ei olekaan. Sinunkaupat on tehty ja sitä rataa. Tädin nimi on Maja. Välillä joutuu vähän pohtimaan, mitä lautaselta löytyy, kun se pöytään tuodaan, mutta sehän tekee vain arjesta jännittävämpää. Ja jotain jännitystä arjessa pitää olla.

Mutkia raiteilla

Auto kiitää junaradan alla

Lupailin joskus aikaisemmin parempilaatuista ja pitempää videota junamatkasta. Valitettavasti täkäläinen nettiyhteys ei riitä moisen lataamiseen, joten joudutte tyytymään pelkkiin kuviin. Täkäläinen juna-/metroliikenne on tosiaan kuin paraskin huvipuistolaite. Ne kulkevat yleensä korkealla maanpinnan yläpuolella, mutkittelevat, sukeltavat välillä tunneliin ja menevät vieläpä varsin lujaa. Vaikutelmaa lisää se, että lippua jotuu jonottamaan joka ajokertaa ja jokaista laitetta varten erikseen, eikä ranneketta ole. Täkäläinen julkisen liikenteen verkosto kun vasta koettaa yhdistyä, eikä se tunnu sujuvan sitten millään. Käytännössä siis kaupungissa toimii kolme eri junayhtiötä (KTM Kommuter, LRT ja Monorail) ja lukematon määrä eri bussifirmoja. Kaikilla on luonnollisesti omat lippusysteeminsä ja asemansa.

Linjalta toiseen vaihtaminen ei siis suinkaan ole mitenkään yksinkertaista. Eikä sitä koskaan voi tehdä maan alla, vaikka vaihtaisi saman yhtiön linjalta toiselle. Lippukin pitää ostaa erikseen. Pahimmassa tapauksessa joudut siis nousemaan maan pinnalle vaihtaessasi saman yhtiön toiselle linjalle, kulkemaan kadun yli ja menemään lukemattomat rappuset ylös ja alas ennen kuin löydät junan. Tässä hutakassa voi vielä tulla eksyneeksi, kuten itselleni on muutamaan kertaan käynyt, (tosin molemmilla kerroilla samalla asemalla). Tai en nyt varsinaisesti eksynyt, tiesin hyvin, missä itse olin, mutta toisen aseman sisäänkäynnin sijanti jäi mysteeriksi (vaikka kysyin neuvoakin kahteen kertaan). Lopulta turhaannuin ja otin suosiolla taksin.



On täällä semmoinen Rapidpass Touch & Go -kortti, mut sen hankkiminen on tehty niin hankalaksi, että järki lähtee. (Jos haluatte esimakua hankalauudesta, niin tsekatkaapa sen nettisivut. Yrittäkää vaikka selvittää sitä kautta, mistä kortin saa, missä se käy ja mitä se maksaa.) Sen kortin pitäisi siis käydä kaikissa junissa (paitsi joissain) ja busseissa (paitsi että se EI käy kaikissa busseissakaan) ja siihen voi joko ladata rahaa tai ostaa esim. kuukaudeksi käyttöoikeuden. Kortin voi ostaa ilmeisesti yhdestä (!) paikasta ja ainoastaan toimistoaikaan. Jos kortteja silloin on. Aina ei ole. On siis mentävä varta vasten Pasar seni -aseman Rapidpass -rekisteröintitiskille asioimaan. Sitten pitää täytellä kaavakkeita ja vissiin vielä näyttää henkilöllisyystodistuskin. Itse onnistuin saamaan kyseisen kortin haltuuni parin välikäden kautta. Kortti on entisen harjoittelijan ja tässä välissä ollut vielä yhden henkilön käytössä ja nyt sitten minulla. Pääasia kuitenkin on, että nyt sen sain.

Monorail muistuttaa eri junamuodoista ulkonäöltään eniten huvipuistolaitetta ja se kulkee nimensä mukaisesti yhtä raidetta pitkin kahden sijaan. Se myös menee kaiken matkaa ylhäällä eli näkymät ovat hyvät. Se tosin tuntuu menevän aina vain semmoisiin paikkoihin, joihin minulla ei ole mitään asiaa, joten sitä en ole pahemmin vielä käyttänyt. Niillä asemilla ei myöskään ole automaatteja, joista voisi lipun ostaa, joten jokaisen matkustajan on jonotettava tiskille asioimaan. Ja luonnollisesti tiskillä käy useimmiten vain tasaraha. Kuulin myös, että alkuvaiheessa yksi vaunuista meni rikki kesken matkan niin, että toinen sen "siivekkeistä", jotka pitävät sen kiskolla, lähti irti ja koko hirvitys mätkähti maahan. Ja korkealta vielä. Ja siitä tiputuksesta ei siis hengissä selviä. Tarina ei juuri lisää intoa matkustaa Monoraililla...





Itse käytän eniten LRT-junia ja ne toimivat onneksi mukavasti. Vain kaksi kertaa olen tähän mennessä joutunut odottelemaan junassa kun s eon syystä tai toisesta pysähtynyt matkan varrelle. KTM kommuter -junien kohdalla taas myöhästyminen on kuulemma enemmän sääntö kuin poikkeus. Oma kokemukseni osoittaisi samaa. Ensimmäistä kertaa kun olin menossa piakallisjunalla, niin heti kuulutettiin, että juna on vasta lähdössä pääteasemalta ja on 25 minuuttia myöhässä. (Olivat siis tienneet jo 25 minuuttia, että juna myöhästyisi, eivät vain olleet viitsineet ilmoittaa.)

Paikallisjunat on siitä hauskoja, että niissä on aina oma vaununsa naisille. Jos joku miesrukka sinne eksyy, hänet häädetään surutta pois. Ideana siis on, että naiset saisivat matkustaa rauhassa ilman, että kukaan tuijottaa. Naisilla on myös oma merkitty odotusalueensa laiturilla. Suomessakin voisi mielestäni harkita samaa, tosin ei omia vaunuja naisille ja miehille, vaan juopuneille ja ei-juopuneille. Olisi meinaan hienoa matkustaa kerrankin lähijunassa, erityisesti ilta- ja yöaikaan, niin ettei joku känninen urpo tule a) aukomaan päätään, b) pokaamaan epätoivon vimmalla, tai c) kertomaan surullista elämäntarinaansa kun vaimo a) petti, b) jätti, tai c) sekä petti että jätti. Mihinköhän aloitelaatikkoon voisin tämän ideani käydä tiputtamassa?