8.11.10

Alligaattoreita, eikun iguaaneja viemärissä

Olen nyt siis jo viidettä päivää Malakassa. Tarkoitus ei suinkaan ollut viipyä näin pitkään kun tänäänhän olisi ollut jo töitäkin, mutta minkäs teet kun migreeni tulee ja pilaa suunnitelmat. Ja välillä kun oikein koskee ja kiukuttaa niin tuntuu, että pilaa elämänkin. Ei meinaan ole kivaa, että aina lämpimissä maissa saan kolmipäiväisiä migreenejä joka viikko. Etenkin kun olin ajatellut, että tämä Aasia olisi iso osa tulevaisuuttani. aika hankalaa olla mukamas Aasia-asiantuntija, jos ei migreenin takia pysty oleskelemaan kuin kylmemmissä maissa. Näinköhän sitä joutuu tulevaisuuden suunnitelmat pistämään migreenin takia uusiksi? Tänään migreeni jyllää siis jo neljättä päivää, mutta pakko silti koettaa jaksaa matkata kotiin. Tabut ei tepsineet tällä kertaa ja kiinalainen hierontakin, vaikka muuten taivaallista olikin, toi helpotusta vain hetkeksi.

Mutta asiaan siis, eli niihin iguaaneihin. Olin kuullut jo aikaisemmin, että täällä saattaisi nähdä isojakin liskoja, sellaisia yli metrin möhkäleitä. Kuala Lumpurissa niitä ei ole vielä tullut vastaan, mutta täällä Malakassa sitäkin enemmän. Kolme olen nähnyt tähän mennessä, kaksi joessa ja yhden aivan jalkojen juuressa viemärissä.

Ensummäisen kun näin olin istumassa kahvilassa joen rannassa ja se lisko oli siinä aivan lähellä vedessä. Ehdin räpsäistä siitä kuvankin, jota näytin kahvilan omistajalle ja kysyin, mikä lisko oli kyseessä. Hän tunnisti liskon iguaaniksi ja kertoi niitä näkyvän paljon kun joessa oli kalastajien jäljiltä kuolleita kaloja. Liskot kuulemma nousivat siitä vierestä maijin ja joskus kun menevät suunnista sekaisin, oikaisevat ravinyolan poikki takaisin veteen. Tämä yksilö pysyi onneksi kiltisyi vedessä, kävi vain napsaisemassa kiolleen kalan parempiin suihin ja jatkoi matkaansa.

Seuraava lisko tuli vastaan paikassa jossa ei ollut vedestä tietoakaan. Siellä se nökötti viemärissä ja näytti kovasti siltä, ettei tienny, mihin mennä. BlogBooster-The most productive way for mobile blogging. BlogBooster is a multi-service blog editor for iPhone, Android, WebOs and your desktop

3.11.10

Malesia, vaiko sittenkin Japani?

Eilisestä tuli semmoinen pläjäys japanilaista kulttuuria, että omistan sille nyt aivan oman blogitekstinsä.

Ensin kävin työkavereiden kanssa lounaalla japanilaisessa ravintolassa. Kyllä perinteinen kumi-instituutin kanttiinikin on edelleen suosiossa, mutta ei siellä sentään aivan viikon jokaisena päivänä pysty syömään. Siispä aina silloin tällöin lähdemme toivioretkelle muihin suuntiin etsimään lounaskeidasta. Tämä eilen löytämämme japanilainen ravintola kyllä oli hyvinkin sellainen etsimämme keidas. Paikkana se oli juuri niin tyylikäs kuin japanilaiselta ravintolalta voi odottaa ja kun ikkunasta avautui vielä näkymä puutarhaan, parempaa ei olisi voinut toivoa.

Otimme kaikki neljä saman lounassetin, jonka nimi oli Fukuharu Zen tms. Kyllähän se tarjoilija sen setin sisällön selitti, mutta silti taisi tulla kaikille aikamoisena yllätyksenä kun sitä ruokaa alettiin raahaamaan pöytään tarjotin toisensa perään. Ateriaan kuului kolme alkupalaa (joku pieni vihannes liemessä, salaatti ja sienimunapaistos), jotka kaikki tuotiin pöytään erikseen. Sen jälkeen kunkin eteen kannettiin tarjottimellinen(!) sushia, sashimia, tempuraa, udon-nuudeleita sun muuta. Kun ne oltiin saatu miten kuten syötyä, kannettiin meille vielä jälkiruoaksi jäätelöannokset. Niiden jälkeen pyörittiin takaisin toimistolle lounasherkkuja muistellen.


Olin oikeasti paljon tyytyväisempi pöydän antimiin kuin kuvasta voisi päätellä.

Oli kyllä varmaankin parasta japanilaista ruokaa, jota olen kuunaan maistanut. Ja hintakaan ei päätä huimannut, 38,90 RM eli alle 9 € koko menu. Myönnettäköön, että vaikka se tuntuu Suomen hintoihin nähden edulliselta, niin on se kuitenkin lähes kymmenkertainen hinta kumitehtaaseen verrattuna. Mutta oli se sen arvoistakin!


Työpäivän jälkeen Japani-teema jatkui kun suuntana oli Isetan-tavaratalossa esillä ollut kabuki-kimono näyttely. Upeitahan nuo olivat, ei voi muuta sanoa. Oma suosikkini oli näyttelyn ylläolevaan julisteeseenkin valittu tumma talvinen kimono. Lieneekö jotain alitajuista kaipuuta talveen? Mene ja tiedä.





Huomenna olen töiden jälkeen menossa kutsuvieraslipuilla Kuala Lumpurin muotiviikkojen muotinäytökseen. Toivon mukaan saan sieltä hyviä kuvia. Erityisesti kauden kuuma muslimimuoti kiinnostaa. Mikä on kauden suosituin tudungin väri? Sen jälkeen nappaan vain repun olalle ja astun bussiin kohti Malakkaa. Perjantai on vapaapäivä hindujen tärkeisiin juhlapyhiin kuuluvan deepavalin, eli valon juhlan takia, joten pääsen reissuun jo huomenna.

1.11.10

Kun Anne duriania maistoi

Nonni, nyt se on sitten sekin tehty. Siis syöty duriania. Ja olihan se melkoinen kokemus. Se on sekä maultaan että koostumukseltaan jotain mangon ja vaniljanmakuisen Jacky-makupalan väliltä. Tai no jaa, mangoa on lähinnä se koostumus. Ja jälkikatku on oikeasti kamala. Edes valkosipuli + vanha viina ei saa samaa aikaan. Se maku palaa suuhun aina vaan vielä tuntien päästäkin. Ja joku kun oli vielä puhunut siitä, miten durianilla on miellyttävä "lämmittävä" vaikutus. Meikäläinen tunsi lähinnä polttelua vatsassa, mutta se oli kaukana miellyttävästä...

Mutta siis, rohkaistuin lauantaina maistamaan tuota (surullisen-)kuuluisaa herkkua. Moni täällä on sitä jo hehkuttanut ja vakuuttanut, että siihen jää koukkuun kunhan ensin muutaman kerran maistaa. Itse en taida edes yrittää päästä niihin muutamaan maistamiskertaan. Taisi ihan jo yksi riittää. Älkää ymmärtäkö väärin, ei se pahaa ollut. Ensimmäinen puraisu oli jopa oikein herkullinen. Sitten höttöinen koostumus ja päällehyökkäävä maku kävivät pikkuhiljaa ylivoimaisiksi. Aika paljon sain kuitenkin syötyä. Tässä todistusaineistoa:



Yhdessä durianissa oli paljon enemmän syötävää kuin olin ajatellut, vaikka jokaisessa kuvassa näkyvässä köntissä onkin vielä iso kivi sisällä. Meitä oli viisi syömässä yhtä hedelmää ja hyvä kun saatiin syötyä. Suuren ja vavahduttavan duriankokemuksen tapahtumapaikkana oli maantienpiennar, jossa setä myi durianeja kärrystä. Yhdelle hedelmälle tuli hintaa 12 RM eli n. 2,80 €. Ei se "herkku" siis mitään ilmaista ole.


Tässä vielä sopivan durianin valintaa paikallisten durian-asiantuntijoiden johdolla.


Huomatkaa myös myyjän hieno kiinalainen vaaka. Tuommoisen kun löydän halvalla kirpparilta, niin heti ostan.


Meikäläisen jokseenkin epäsiisti olemus durianinkanssaposeerauskuvassa johtuu kaatosateesta ja norsujen kanssa pulikoimisesta. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

Mutkia raiteilla



Auto kiitää junaradan alla


Lupailin joskus aikaisemmin parempilaatuista ja pitempää videota junamatkasta. Valitettavasti täkäläinen nettiyhteys ei riitä moisen lataamiseen, joten joudutte tyytymään pelkkiin kuviin. Täkäläinen juna-/metroliikenne on tosiaan kuin paraskin huvipuistolaite. Ne kulkevat yleensä korkealla maanpinnan yläpuolella, mutkittelevat, sukeltavat välillä tunneliin ja menevät vieläpä varsin lujaa. Vaikutelmaa lisää se, että lippua jotuu jonottamaan joka ajokertaa ja jokaista laitetta varten erikseen, eikä ranneketta ole. Täkäläinen julkisen liikenteen verkosto kun vasta koettaa yhdistyä, eikä se tunnu sujuvan sitten millään. Käytännössä siis kaupungissa toimii kolme eri junayhtiötä (KTM Kommuter, LRT ja Monorail) ja lukematon määrä eri bussifirmoja. Kaikilla on luonnollisesti omat lippusysteeminsä ja asemansa.

Linjalta toiseen vaihtaminen ei siis suinkaan ole mitenkään yksinkertaista. Eikä sitä koskaan voi tehdä maan alla, vaikka vaihtaisi saman yhtiön linjalta toiselle. Lippukin pitää ostaa erikseen. Pahimmassa tapauksessa joudut siis nousemaan maan pinnalle vaihtaessasi saman yhtiön toiselle linjalle, kulkemaan kadun yli ja menemään lukemattomat rappuset ylös ja alas ennen kuin löydät junan. Tässä hutakassa voi vielä tulla eksyneeksi, kuten itselleni on muutamaan kertaan käynyt, (tosin molemmilla kerroilla samalla asemalla). Tai en nyt varsinaisesti eksynyt, tiesin hyvin, missä itse olin, mutta toisen aseman sisäänkäynnin sijanti jäi mysteeriksi (vaikka kysyin neuvoakin kahteen kertaan). Lopulta turhaannuin ja otin suosiolla taksin.



On täällä semmoinen Rapidpass Touch & Go -kortti, mut sen hankkiminen on tehty niin hankalaksi, että järki lähtee. (Jos haluatte esimakua hankalauudesta, niin tsekatkaapa sen nettisivut. Yrittäkää vaikka selvittää sitä kautta, mistä kortin saa, missä se käy ja mitä se maksaa.) Sen kortin pitäisi siis käydä kaikissa junissa (paitsi joissain) ja busseissa (paitsi että se EI käy kaikissa busseissakaan) ja siihen voi joko ladata rahaa tai ostaa esim. kuukaudeksi käyttöoikeuden. Kortin voi ostaa ilmeisesti yhdestä (!) paikasta ja ainoastaan toimistoaikaan. Jos kortteja silloin on. Aina ei ole. On siis mentävä varta vasten Pasar seni -aseman Rapidpass -rekisteröintitiskille asioimaan. Sitten pitää täytellä kaavakkeita ja vissiin vielä näyttää henkilöllisyystodistuskin. Itse onnistuin saamaan kyseisen kortin haltuuni parin välikäden kautta. Kortti on entisen harjoittelijan ja tässä välissä ollut vielä yhden henkilön käytössä ja nyt sitten minulla. Pääasia kuitenkin on, että nyt sen sain.

Monorail muistuttaa eri junamuodoista ulkonäöltään eniten huvipuistolaitetta ja se kulkee nimensä mukaisesti yhtä raidetta pitkin kahden sijaan. Se myös menee kaiken matkaa ylhäällä eli näkymät ovat hyvät. Se tosin tuntuu menevän aina vain semmoisiin paikkoihin, joihin minulla ei ole mitään asiaa, joten sitä en ole pahemmin vielä käyttänyt. Niillä asemilla ei myöskään ole automaatteja, joista voisi lipun ostaa, joten jokaisen matkustajan on jonotettava tiskille asioimaan. Ja luonnollisesti tiskillä käy useimmiten vain tasaraha. Kuulin myös, että alkuvaiheessa yksi vaunuista meni rikki kesken matkan niin, että toinen sen "siivekkeistä", jotka pitävät sen kiskolla, lähti irti ja koko hirvitys mätkähti maahan. Ja korkealta vielä. Ja siitä tiputuksesta ei siis hengissä selviä. Tarina ei juuri lisää intoa matkustaa Monoraililla...





Itse käytän eniten LRT-junia ja ne toimivat onneksi mukavasti. Vain kaksi kertaa olen tähän mennessä joutunut odottelemaan junassa kun s eon syystä tai toisesta pysähtynyt matkan varrelle. KTM kommuter -junien kohdalla taas myöhästyminen on kuulemma enemmän sääntö kuin poikkeus. Oma kokemukseni osoittaisi samaa. Ensimmäistä kertaa kun olin menossa piakallisjunalla, niin heti kuulutettiin, että juna on vasta lähdössä pääteasemalta ja on 25 minuuttia myöhässä. (Olivat siis tienneet jo 25 minuuttia, että juna myöhästyisi, eivät vain olleet viitsineet ilmoittaa.)

Paikallisjunat on siitä hauskoja, että niissä on aina oma vaununsa naisille. Jos joku miesrukka sinne eksyy, hänet häädetään surutta pois. Ideana siis on, että naiset saisivat matkustaa rauhassa ilman, että kukaan tuijottaa. Naisilla on myös oma merkitty odotusalueensa laiturilla. Suomessakin voisi mielestäni harkita samaa, tosin ei omia vaunuja naisille ja miehille, vaan juopuneille ja ei-juopuneille. Olisi meinaan hienoa matkustaa kerrankin lähijunassa, erityisesti ilta- ja yöaikaan, niin ettei joku känninen urpo tule a) aukomaan päätään, b) pokaamaan epätoivon vimmalla, tai c) kertomaan surullista elämäntarinaansa kun vaimo a) petti, b) jätti, tai c) sekä petti että jätti. Mihinköhän aloitelaatikkoon voisin tämän ideani käydä tiputtamassa?

28.10.10

Kulturelleja rientoja

Täällä Kuala Lumpurissa olen käynyt kulttuuririennoissa enemmän kuin Suomessa varmaan viimeisen vuoden aikana yhteensä. Ja millaisissa kulttuuririennoissa! No, ensinnäkin ilmaisissa tai ainakin lähes ilmaisissa. Mutta se nyt ei ollut tässä se pointti. Pointti oli, että täällä on kulttuuririntamalla tarjolla kaikenlaisia herkkuja, jos vaan jaksaa ravata katsomassa. Kantonilaisesta oopperasta kerroin jo. Olen myös käynyt katsomassa intialaista kuchipudi-tanssia intialaisessa kulttuurikeskuksessa ja kaksissa taidenäyttelyn avajaisissa, joista toisissa eilen.

Eilinen tilaisuus oli Art Expo Malaysia 2010 -näyttelyn kutsuvierasennakko. Varsin kiinnostavat kissanristiäiset siis kyseessä. Pari tuntia siellä kierreltiin, koetettiin napata ohi kiitävien tarjoilijoiden tarjottimilta coctail-herkkuja ja ihmeteltiin lähinnä aasialaista taidetta.



Xue Song: Marilyn

Xue Song: Painting of star beauty

Esillä olevat työt olivat lähinnä nykytaidetta ja enimmäkseen Aasiasta, vaikkakin mukana oli myös muista maista kotoisin olevia taiteilijoita. Monta jo ennestään tuttua taiteilijaa oli mukana, suurin osa niistä kiinalaisia nykytaiteilijoita. Niistä taas useimmat olivat tuttuja Pekingin 798-alueelta, jossa kävin viime kesänä useampaan otteeseen, ja Salon Veturitallin viimevuotisesta kiinalaisen nykytaiteen näyttelystä. Omia suosikkejani on Yue Minjun.

Siitä on jo vierähtänyt tovi, kun olin katsomassa intialaista kuchipudi-tanssia. Kuvat kuitenkin silloin jostain syystä jäivät. Nyt on hyvä hetki niiden julkaisulle, koska Timo, joka kuvat on ottanut ja ystävällisesti teidänkin nähtäväksenne luvannut, lähtee sunnuntaina vaimonsa Leenan kanssa takaisin Suomeen. Kiitos siis Timo kuvista, jälleen kerran, ja siitä, että olet kutsunut mukaan kulttuuririentoihin. Parempaa seuraa moisiin kuin te Leenan kanssa on vaikea löytää. Jos joku muu työkaveri sattuu tätä lukemaan, niin on varmasti myös samaa mieltä. Kiitos Timo myös kaikesta siitä, mitä olen oppinut Malesiasta niin lukemalla kiikuttamiasi artikkeleita ja kirjoja kuin keskustelemalla. Ja Leenalle vielä erityiskiitos joogasta ja siitä, että jo omalla esimerkillään ja olemalla oma itsensä muistuttaa niistä asiosta, jotka elämässä ovat tärkeitä.

Kiittelyn jälkeen takaisin itse aiheeseen eli kutchipudiin. Kuala Lumpurissa oli käymässä yksi tanssin suurista nimistä, (jonka nimeä en nyt tosin kuollaksenikaan muista). Ja vaikka en tanssista entuudestaan tiennyt mitään, enkä varmasti sen vivahteita ymmärrä, niin vaikuttavaahan se oli. Kulttuurikeskuksessa vain oli harmittavan vähän väkeä ja 99-prosenttisesti sekin väki oli intialaista. He olivat vielä panneet parasta päälle ja naisten kimaltavat ja kirjaillut sarit hakivat loistokkuudessa vertaansa. Hieman hävetti olla harmaassa suomalaisessa toimisto-lookissa paikalla kun muut olivat panostaneet niin paljon. Eipä tarvinnut yksin olla väritön, sillä meitä suomalaisia oli paikalla yhteensä kuusi ja kaikki likimain yhtä värittömästi pukeutuneita :D

Tanssissa ilmeisesti myös ilmeet ja eri tunnetilojen ilmaiseminen oli tärkeää. Itse päätanssija olikin harvinaisen ilmeikäs tapaus, ja moni näyttelijä kahdehtisi hänen ilmaisukykyään. Monet näistä kuvista ovat tanssista, jossa tanssijan tarkoituksena oli havainnollistaa, miten kuchipudi-tanssissa on tapana ilmaista yhdeksää eri tunnetilaa vihasta, rakkauden kautta pelkoon ja epäuskoon.





Esitys tosiaan oli vaikuttavaa ja niin oli ilmeisesti tarkoituskin olla. Eräällä nettisivulla kuchipudi-tanssia kuvataan näin:
"The dance display is considered a form of worship. The actor forgets his little self, the deep rooted ego, and steps out of the upadhi, the caged existence of himself and identifies himself with the spirit and essence that of the "OTHER MIND" a transcendental experience that could be achieved only by expertise, training, discipline and high cultural attainment. Dance story is the seed, the tree is the production, the flowering and bearing of fruit are the display of the dance play and the resultant juicy edible is tasted by the spectators. The accomplishment on a higher plane is achieved. Such is the Kuchipudi dance performance."

Että näin.











26.10.10

Tapiirigraffiti

Meinasin liittää tämän tapiirigraffitin jo edelliseen postaukseen, mutta päätinkin sitte, että kyllä se ansaitsee kuitenkin ihan omansa. Siis, viikonlopun aikana työmatkani varrelle oli tosiaan ilmestynyt tapiirigraffiti. Voitteko kuvitella? Eikä ollut edes huono. Päinvastoin. Kyllä saa hymyn leviämään kasvoille kun tuo tulee aamulla vastaan.



Ikävä kyllä teos on vielä hieman kesken, liekö sade yllättänyt kesken kaiken. Viime päivinä on meinaan satanut oikein urakalla. Väriä tuommoiseen on mennyt tooodella paljon. Pylvään juuressa näkyi vielä eilen tyhjät maaliämpärit. Tänään ne oli viety pois. Toivottavasti joku vielä tekee sen loppuun. Vaikka hieno se on noinkin, en minä sitä sano.

Sensuurista ja kylttejä II

Tässä viime aikoina on tullut vastaan tämä paikallinen sensuuri. Valtiovallalla on hirmuisen kova hinku vahtia kansalaistensa puhtautta ja kaikki, mikä tuomitaan epäsiveäksi, saa mennä. Sensuuri tulee vastaan esimerkiksi kun lukee lehtiä. Paikallisissa lehdissähän ei sellaisia lapsuksia yleensä satu, joita olisi jouduttu sensuroimaan, koska ne tietävät rajat. Ulkomaisissa lehdissä sitä vastoin on harvase kerta kuvia, joita on joudutta liian riettaina sensuroimaan. Esimerkiksi kuva kaivospiinasta vihdoin päässeestä chileläisestä kaivosmiehestä suutelemassa vaimoaan oli liikaa International Herald Tribunen kannessa, joten suiden kohdalle oli ilmestynyt musta suorakaide.

Tämä kuva tuli myös vastaan samaisessa julkaisussa ja meinasi kyllä mennä iltapäiväkahvit väärään kurkkuun sen nähdessäni. Kyl on Pieni merenneito ollut jonkun sedän mielestä aivan sopimaton. Tissit! Kamalaa! Eihän se nyt tule kuuloonkaan, että patsaita voitaisiin rinnat paljaana näyttää.




Sensuuri on tullut vastaan myös kun olen ollut mukana järjestämässä EU:n filmifestivaaleja. Jokaisen festivaaleilla esitettävän leffan oli käytävä sensuuriviranomaisten ennakkotarkastuksessa ja esimerkiksi Suomen leffasta, Jos rakastat, pätkäistään viiden sekunnin pätkä pois. Hauskaa on se tapa, jolla sensurointi tapahtuu. Ihmettelin festarivihkosessa olevaa mainintaa siitä, että jotkut leffat "are subject to manual censorship". Kun tiedustelin asiaa niin selvisi, että kuulemma sensurointi toteutetaan käytännössä niin, että joku ottaa aikaa ja kun kielletty kohta tulee, projektorin eteen pannaan paperi, jolloin kankaalla näkyy vain mustaa. Kun kielletty kohta on ohi, paperi otetaan pois ja leffa jatkuu normaalisti. Näin katsoja käytännössä näkee, mistä kohtaa ja kuinka paljon leffasta on kielletty. Leffan kielletyssä kohdassa pääpari on saman peiton alla eikä mitään sen kummempaa näytetä. Varsin viatonta siis. Mutta kun kohta sensuroidaa, katsojan mielikuvitus saa aivan vapaasti täyttää pimeät viisi sekuntia vaikka millä riettauksilla. Jos ketään rupesi nyt kiinnostamaan se leffafestari, niin nettisivut löytyvät täältä.


Ihan muutama kyltti vielä tähän loppuun. Tämä ensimmäinen löytyy meidän condon pihalta.



Tämä kyltti taas tuli vastaan kun olin lauantaina menossa ravintolan vessaan. Ilmeisesti sillä koetettiin pitää samassa rakennuksessa opiskelevat nuoret poissa ravintolan vessassa. Ei kovin kilttiä silti.


Viimeinen kyltti taas oli baananinlehtiravintolan seinällä. Pahoittelut kuvan huonosta laadusta.