Setä Ho Chi Minhin kaupungissa

Heti ensi alkuun vähän taustamusiikkia. Jos tuo tuntuu puna-aatteen tyrkyttämiseltä, niin ette ehkä pitäisi Vietnamistakaan. Se meinaan koko maa tunnustaa vielä aika lailla väriä.




Olin siis toissaviikonloppuna Saigonissa, kaupungissa, joka tätä nykyä tunnetaan Ho Chi Minhin kaupunkina. Ei erityisen napakka nimi kaupungille, joten monet puhuvat yhä Saigonista ja kirjoitettuna näki ainakin englanniksi käytettävän lyhennettä HCMC. Miettikääpä, jos meillä Suomessa olisi vaikka Urho Kaleva Kekkosen kaupunki tai Carl Gustaf Emil Mannerheimin kaupunki. Oisko nastaa? Niin, ei olisi. Ilmeisesti itse kaupungin asukkaita uusi nimi lähinnä kyrsii ja he itse puhuvatkin edelleen Saigonista. Saigon kun oli Etelää ja siksi pitkään kommunismin ulottumattomissa.





Saigonissa olin siis viikonlopun pikapyrähdyksellä, mutta kyllä siinäkin ajassa jo sai jonkinmoisen kuvan maasta ja kaupungista. Ja ehdottoman positiivinen kuva jäi. Jotenkin Vietnam tuntui kotoisalta, tiedä sitten mistä se johtuu. Ruoka oli hyvää ja halpaa ja ihmiset ystävällisiä. Pitempäänkin olisin viihtynyt. Pitänee toiste mennä katsastamaan Hanoikin. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Saigon yksinkertaisesti siitä syystä, että sinne sai halvemmat lennot. Ei sen suurempia intohimoja siis siinä.



Käytin Saigonissa tilaisuuden hyväkseni ja kävelin kävelemästä päästyäni. Se kun on yksi lempipuuhistani eikä sitä täällä Malesiassa oikein pysty tekemään. Kiersin siis kaupunkia jalan. Aikomuksenani oli kiertää päänähtävyydet, muutamat matkkinapaika ja torit, koluta läpi pari museota ja ehtiä vielä auringonlaskuksi Sheratoniin drinksulle. Siis päivässä. Ehdin. Yksin liikkuessa sitä on harvinaisen tehokas. Toireilta ja markkinoilta koetin etsiä silkkistä makuupussia, mutta turhaan. Kovasti monet myyjät väittivät pussiensa olevan silkkiä, mutta ihka aitoa polyesteria kyllä olivat. Ja olivat mukamas kovasti loukkaantuneitakin kun sanoin ääneen, että polyesteriahan tuo on, ei silkkiä. Jäi siis pussi ostamatta. Muuten toreilla ja markkinapaikoissa on kyllä kiinnostava kävellä ja katsella.

Kuivattuja katkarapuja kaupan

Kalatiskin naiset

Lihatiskin naiset

Katumarkkinat

Ja ehdin minä kaiken kävelyn päälle vielä sille suunnitellulle drinksullekin ja katsomaan auringonlaskua. Tarjouksena oli kaksi drinkkiä yhden hinnalla, joten pakkohan se sitten oli kaksi juoda. Mutta kyllä siellä Sheratonin baarissa kelpasi istua.









Kommunismi näkyi Saigonissa tosiaan myös arjessa ainakin iskulauseiden ja muun propagandan muodossa.

Kohtuu punaista taidetta Saigonin taidemuseossa.
Se lomittui museossa jännästi muun, sävyltään neutraalimman taiteen kanssa.

Tämä "hieman" propagandahenkinen juliste oli muiden, kohtuuneutraalien
kaupunkia esittelevien kuvien joukossa. Huomatkaa erityisesti kuvateksti.

Halusin ehdottomasti käydä War Remnants Museumissa, jota myös oltiin suositeltu. Tiesin kyllä, että se on kokemuksena lähempänä Auschwitchia kuin Lintisiä, ja olin mielestäni valmistautunut, mutta kyllä se silti koville otti. En tiedä, mikä herkkis (herkkiksempi?) musta on viime aikoina tullut, mutta pakko sanoa, että muutamaan otteeseen alkoi niin pala nousta kurkkuun ja kauheudet vyöryä päälle, että oli pakko hetkeksi poistua. Muuten olisin alkanut parkua. Kuten Niko sanoi, museo tosiaan näyttää vahvasti toteen sen, kuinka kamalaa jälkeä sota saa aikaan ja minkälaiseen pahuuteen ihminen pystyy pahimmillaan.

Vietnamin sodan kuva- ja muu materiaali oli myös hurjaa, mutta itselleni ehkä kovin pala oli näyttelyt Agent Orangesta ja sen vaikutuksista, jotka ulottuvat myös tähän päivään. Agent Orange on siis ympäristömyrkky, jota jenkit käyttivät Vietnamissa tuhotakseen Vietkongin piiloutumispuskat. Se on sen verta paha myrkky, että sen aiheuttamat geenimuunnokset näkyvät vielä ainakin kolmanteen polveen (useampia polvia ei ole vielä ehtinyt tulla). Niinpä Vietnamissa
näkyi kaikkialla epämuodostuneita, pahasti vammaisia aikuisia, mutta myös aivan pieniä lapsia. En ole ikinä missään nähnyt niin paljon erilaisia pahoja vammoja tai epämuodostumia ihmisillä kuin Vietnamissa. Ongelma ei siis suinkaan ole jäänyt historian hämäriin vaan on hyvinkin Vietnamin nykypäivää.

Heti pistää epäilyttämään, kun joku julistaa noin museossa.

Ja sitten vähän kevyempiin aiheisiin. Olin etukäteen lukenut ja myös ystäviltä kuullut, että vietnamilaista kahvia on sitten ehdottomasti kokeiltava. Että se on oikein herkkujen herkkua. Kokeilin. En tykännyt. Yritin kyllä kovasti tykätä. Ainakin se, mitä itse sain, oli niin paksua, että se oli pikemminkin kahvipirtelöä. Ja vahvaa kuin mikä. Se ei sinänsä ole minulle ongelma, pelkkää plussaa itse asiassa. Mutta kun vahvuuden lisäksi se oli todella makeaa, niin siitä en tykkää yhtikästä yhtään. Sain sentää omani ilman maitoa. Pois sokerit ja maidot kahvista, sanon minä! Tulos oli siis se, että työllä ja tuskalla nieleskelin kahvitippani (sitä tosiaan tuli niin vähän, kuin yhdestä allalolevasta kuvasta näkyy) ja join joka kulauksen päälle vettä. Harmitti. Olin jo niin valmis rakastumaan vietnamilaiseen kahviin. Jos reissu olisi ollut pitempi, olisin antanut sille vielä uuden mahdollisuuden. Kahvila, jossa kahvini "nautin", oli harvinaisen sympaattinen paikka. Nimeltään se oli Pi Po, minkä takia sinne alunperin eksyinkin. Jos oikein ymmärsin, kahvilassa oli tarjolla lähinnä, no, kahvia. Halpaa se ainakin oli. Hintaa kahvikupille ja vedelle tuli 8000 dongia eli alle 30 snt.

Vietnamilainen kahvinkeitin

Kahvi itse. Kuvastakin näkee, miten paksua se on.

Vietnamista harvoin puhutaan puhumatta samalla myös liikenteestä. Joten liikenteestä sitä puhun minäkin. Oli meinaan oikeasti jännä liikennekulttuuri siellä. Mopoja vain vilisi joka puolella eikä liikenteen säännöistä (?) tuntunut millään ottavan selvää. Kadun ylityksen jälkeen oli aina samanlainen olo kuin alussa Pekingissä asuessani, että teki mieli tuulettaa kun pääsi taas ehjin nahoin hengissä tien yli. Vietnamissa oli tosin myös poliiseja tai muita univormupukuisia, joiden tehtävänä oli auttaa jalankulkijoita tien yli.

Mopoja saattoi kätevästi käyttää myös lepotuoleina. Tämä setä ei suinkaan
ollut ainoa, jonka näin ottavan lepoa menopelinsä päällä.

Bonuksena vielä loppuun taidemuseosta löytämäni kyltti toimintaohejista hätätilanteiden varalta. Söpö, eikös?

Siem Reap ja Angkor Wat: Temppeliyliannostuksen lähteillä

Tänään lähti käyntiin viimeinen työviikko lähetystössä. Aika haikeaa oikeastaan. Ja kovasti olen kasannut itselleni hommia viimeiselle viikolle. Paljon kiinostavaa tekemistä ja kiinnostavaa kirjoitettavaa ja tutkittavaa, aika vain meinaa loppua kesken. Toisaalta en malta odottaa viikon kulumistakaan, koska lauantaina Thomas viimein tule tänne viikon pikapyrähdykselleen. On sitä odotettukin. Thomas on täällä viikon ja takaisin Suomeen suuntaamme sunnuntaina 6. helmikuuta. Turkuun palaan sitten joskus seuraavalla viikolla. Ajanvarauksia kaffedeiteille aletaan siis pian jo ottaa vastaan, niin Helsingissä kuin Turussa :)
Suomessa tämänhetkinen "työttömyys" jatkuu ihan työttömyytenä eli aikaa pitäisi ainakin riittää. Maaliskuun lopussa suuntaan sitten kohti Brysseliä ja uutta työelämävalmennuspätkää.

Koetan nyt vielä ottaa loppukirin ja kirjoittaa jotain kaikista kolmesta viime viikkojen matkastani. Aloitetaan ajallisesti ensimmäisestä eli Kambodzan reissusta. Kambodzan reissu oli siinä mielessä erilainen kuin nämä kaksi muuta, että perilläoloaikaa oli huomattavasti enemmän kuin viime ja toissa viikonlopun perjantai-illasta sunnuntai-iltaa pyrähdyksillä. Meillä oli silloin sopivasti torstai vapaata ja pyysin perjantainkin vapaaksi eli ehdin tuturtua Siem Reaoiin to-su. Joku voisi sanoa, että eihän tuo riitä alkuunkaan, mutta kyllä se riittää kun sen pistää riittämään. Kapuloita rattaisiin oli tosin totuttuun tapaansa tuomassa migreeni, jonka takia torstaipäivä meni nukkumiseen ja perjantainkin lähtö viivästyi. Mutta hyvin silti ehdin mielestäni temppeleitä koluta.

Vinkkinä Angkor Watiin lähteville, että reissua kannattaa oikeasti suunnitella. Muuten menee helposti haahuiluksi, eikä näe kuin yksi tai kaksi temppeliä ja laumoittain korealaisia turisteja. Temppelialue kun on suuri. Jos siis olit luullut, (niin kuin minä pitkään), että Angkor Wat on yksi iso temppeli, niin olet väärässä. Pahasti väärässä. Tai no, siinä mielessä kyllä oikeassa, että Angkor Wat on yksi iso temppeli, mutta ei suinkaan ainut laatuaan alueella. Lisäksi Angkor Wat -nimityksellä tupataan viittaamaan koko julmetun suureen temppelialueeseen. Oikeasti. Niitä on satoja.

Monet haluavat imeä temppeleistä kaiken irti ja vuokraavat itselleen oppaan kertomaan kaiken mahdollisen temppeleistä. Itse luotin opaskirjaan ja mielikuvitukseeni. Jos hirmuisesti alkoi kiinnostamaan jonkun temppelin historia, niin saatoin hivuttautua jonkun ryhmän kylkeen kiinni kuuntelemaan heidän oppaansa sepustuksia.

Vaikka tykkäänkin yleensä liikkua itsekseni, päätin että ensimmäiseksi päiväksi palkkaan tuk-tuk -kuskin (koko päivä 20 €), ja toisena sitten poljen itsekseni pyörällä (0 €) ja kiertelen lähempänä olevia temppeleitä. Kauin temppeli, Banteay Srei, kun esimerkiksi on niin kaukana, että sinne olisi kova homma pyörällä sotkea Kambodzan helteessä. Tuk-tukin kyydissä taas on mukavan viileää körötellä.

Tie hotellin edustalla. Oli iltaisin hyvä homma, että olin ladannut
iPhoneen fikkari-appsin. Tuli valo tarpeeseen.

Mun kuski. Tuota selkää katselin aika monta tuntia.
Jos näkisitte naaman, ettekä selkää, niin näkisitten leveästi hymyilevän pojan.
Siellä se aina menopelinsä vieressä odotti, hymyili leveästi
ja tarjosi uutta jääkylmää vesipulloa (kuului hintaan). Kyllä kelpasi.

Kattokaas. Ihan näin kivaa oli tuk-tukin kyydissä.

Tuk-tukin juomapiste

Tuk-tukin kyydissä pääsi myös kurkistamaan,
miltä elämä Siem Reapin maaseudulla näyttää.
Eletään sitä sielläkin ja kovasti tyytyväisiltä ihmiset näyttivät.

On siinä pyörässäkin tietenkin puolensa. Ei tarvitse ajatella, että joku odottaa ja saa mennä juuri sinne, minne huvittaa ja pitää taukoja kun huvittaa. Ja kunto kasvaa. Itse ainakin olen täällä ollessani pulskistunut sen verran paljon, että pieni kuntoilu tekee tosiaankin poikaa. Ja voi sitä ylemmyydentuntoa kun viilettää tuk-tukin kyydissä istuvien laiskanpulskeiden turistien ohi pyörän selässä!

Meikäläisen toisen päivän menopeli.
Siis sinä päivänä kun laiskanpulskeasta turistista
kuoriutuikin kovakuntoinen seikkailijaturisti.
Tai jotain.

Banteay Srein kehuttiin olevan pienestä koostaan huolimatta tärkeä nähdä, sillä se on kuulemma kaunein Angkorin temppeleistä. Ja olihan se hieno. Kovin koristeellinen. Ja pakaten tupaten täynnä turisteja, kuten arvata saattaa. Muuten ensimmäisen eli tuk tuk -päivän temppeleillä ei juuri turisteja vilissyt, syrjäisemmät temppelit kun jäivät turistibussien kiertoreitin ulkopuolelle. Siitä siis lisäsyy ottaa tuk-tuk menopeliksi.









Mitäs tykkäsitte Banteay Sreistä?

Munkit Bayon-temppelillä. Kuvauksesta innostuneet
viettävät siellä yleensä paljon aikaa kuvaamalla temppelin naamoja.


Bayon toisena päivänä ja toisesta kulmasta.

Auringonlasku Ta Promh -temppelin huipulla.
Ainoa vika paikassa oli se, että siellä oli valehtelematta satoja muitakin turisteja.
Niin, siis SATOJA. Koeta siinä sitten nauttia auringonlaskusta.


Lounaspaikan takapiha. Kamodzalainen ruoka oli muuten todella hyvää ja halpaa,
mutta temppelialueelta sitä hyvää ruokaa ei tahtonut löytyä. Halvalla varsinkaan.

Toisen lounaspaikan lounasseuralainen.

Pakko sanoa, että itse Angkor Watin temppeli oli vähän pettymys. Tykkäsin enemmän muista, pienemmistä ja sympaattisemmista temppeleistä. Niistä, joissa luonto oli ottanut vallan. Mutta päättäkää itse.

Ystävällisen suomalaisturistin ottama kuva Anne ja Angkor.

Se on nyt siis Se Tärkeä Temppeli.
Tosin vain kaukaa. Jos kuva olisi läheltä,
näkyisi että tornit ovat kankaiden peitossa korjaustöiden takia.


Tästä kuvasta näkee jo sentään myös sen tunnetun silhuetin.
Jostain syystä en tullut ottaneeksi parempaa kuvaa.


Angkor Watista pitävät myös paikalliset.
Se on kuulemma kansallinen symboli, joka kelpaa kaikkeen,
lipusta pipareihin ja vaikka hääkuvien taustaksi.

Angkorin alueella kannattaa varoa amatöörioppaita, jotka tarttuvat mukaan pyytämättä,
höpöttävät omiaan ja lopuksi pyytävät rahaa. Kuvassa yksi esimerkki. Paitsi, etten pyydä rahaa.

Myönnettäköön, että nimenomaan Angkor Watin temppelissä oli paljon kauniita hyvinsäilyneitä yksityiskohtia, kuten koko seinän peittäviä kuvakertomuksia.

Tämä munkki istuskeli Angkor Watin portailla.
Epäilin hieman, että tyyppi pukeutuu oranssiin vain saadakseen naisia.
Sen verta lipevästi alkoi kyselemään mun poikaystävätilanteesta.
Pelimiehiä, munkki tai ei.

Yrmy ja toinen matkiyrmy.

Temppelit olivat monesti vielä myös alkuperäisessä käytössään.
Tosin uskonto oli matkalla muuttunut hindulaisuudesta buddhalaisuuteen.