Unelmia ja toimistohommia: Setä Ho Chi Minhin kaupungissa

Heti ensi alkuun vähän taustamusiikkia. Jos tuo tuntuu puna-aatteen tyrkyttämiseltä, niin ette ehkä pitäisi Vietnamistakaan. Se meinaan koko maa tunnustaa vielä aika lailla väriä.

Olin siis toissaviikonloppuna Saigonissa, kaupungissa, joka tätä nykyä tunnetaan Ho Chi Minhin kaupunkina. Ei erityisen napakka nimi kaupungille, joten monet puhuvat yhä Saigonista ja kirjoitettuna näki ainakin englanniksi käytettävän lyhennettä HCMC. Miettikääpä, jos meillä Suomessa olisi vaikka Urho Kaleva Kekkosen kaupunki tai Carl Gustaf Emil Mannerheimin kaupunki. Oisko nastaa? Niin, ei olisi. Ilmeisesti itse kaupungin asukkaita uusi nimi lähinnä kyrsii ja he itse puhuvatkin edelleen Saigonista. Saigon kun oli Etelää ja siksi pitkään kommunismin ulottumattomissa.

Saigonissa olin siis viikonlopun pikapyrähdyksellä, mutta kyllä siinäkin ajassa jo sai jonkinmoisen kuvan maasta ja kaupungista. Ja ehdottoman positiivinen kuva jäi. Jotenkin Vietnam tuntui kotoisalta, tiedä sitten mistä se johtuu. Ruoka oli hyvää ja halpaa ja ihmiset ystävällisiä. Pitempäänkin olisin viihtynyt. Pitänee toiste mennä katsastamaan Hanoikin. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Saigon yksinkertaisesti siitä syystä, että sinne sai halvemmat lennot. Ei sen suurempia intohimoja siis siinä.

Käytin Saigonissa tilaisuuden hyväkseni ja kävelin kävelemästä päästyäni. Se kun on yksi lempipuuhistani eikä sitä täällä Malesiassa oikein pysty tekemään. Kiersin siis kaupunkia jalan. Aikomuksenani oli kiertää päänähtävyydet, muutamat matkkinapaika ja torit, koluta läpi pari museota ja ehtiä vielä auringonlaskuksi Sheratoniin drinksulle. Siis päivässä. Ehdin. Yksin liikkuessa sitä on harvinaisen tehokas. Toireilta ja markkinoilta koetin etsiä silkkistä makuupussia, mutta turhaan. Kovasti monet myyjät väittivät pussiensa olevan silkkiä, mutta ihka aitoa polyesteria kyllä olivat. Ja olivat mukamas kovasti loukkaantuneitakin kun sanoin ääneen, että polyesteriahan tuo on, ei silkkiä. Jäi siis pussi ostamatta. Muuten toreilla ja markkinapaikoissa on kyllä kiinnostava kävellä ja katsella.

Kuivattuja katkarapuja kaupan

Kalatiskin naiset

Lihatiskin naiset

Katumarkkinat

Ja ehdin minä kaiken kävelyn päälle vielä sille suunnitellulle drinksullekin ja katsomaan auringonlaskua. Tarjouksena oli kaksi drinkkiä yhden hinnalla, joten pakkohan se sitten oli kaksi juoda. Mutta kyllä siellä Sheratonin baarissa kelpasi istua.

Kommunismi näkyi Saigonissa tosiaan myös arjessa ainakin iskulauseiden ja muun propagandan muodossa.

Kohtuu punaista taidetta Saigonin taidemuseossa.
Se lomittui museossa jännästi muun, sävyltään neutraalimman taiteen kanssa.

Tämä "hieman" propagandahenkinen juliste oli muiden, kohtuuneutraalien
kaupunkia esittelevien kuvien joukossa. Huomatkaa erityisesti kuvateksti.

Halusin ehdottomasti käydä War Remnants Museumissa, jota myös oltiin suositeltu. Tiesin kyllä, että se on kokemuksena lähempänä Auschwitchia kuin Lintisiä, ja olin mielestäni valmistautunut, mutta kyllä se silti koville otti. En tiedä, mikä herkkis (herkkiksempi?) musta on viime aikoina tullut, mutta pakko sanoa, että muutamaan otteeseen alkoi niin pala nousta kurkkuun ja kauheudet vyöryä päälle, että oli pakko hetkeksi poistua. Muuten olisin alkanut parkua. Kuten Niko sanoi, museo tosiaan näyttää vahvasti toteen sen, kuinka kamalaa jälkeä sota saa aikaan ja minkälaiseen pahuuteen ihminen pystyy pahimmillaan.

Vietnamin sodan kuva- ja muu materiaali oli myös hurjaa, mutta itselleni ehkä kovin pala oli näyttelyt Agent Orangesta ja sen vaikutuksista, jotka ulottuvat myös tähän päivään. Agent Orange on siis ympäristömyrkky, jota jenkit käyttivät Vietnamissa tuhotakseen Vietkongin piiloutumispuskat. Se on sen verta paha myrkky, että sen aiheuttamat geenimuunnokset näkyvät vielä ainakin kolmanteen polveen (useampia polvia ei ole vielä ehtinyt tulla). Niinpä Vietnamissa
näkyi kaikkialla epämuodostuneita, pahasti vammaisia aikuisia, mutta myös aivan pieniä lapsia. En ole ikinä missään nähnyt niin paljon erilaisia pahoja vammoja tai epämuodostumia ihmisillä kuin Vietnamissa. Ongelma ei siis suinkaan ole jäänyt historian hämäriin vaan on hyvinkin Vietnamin nykypäivää.

Heti pistää epäilyttämään, kun joku julistaa noin museossa.

Ja sitten vähän kevyempiin aiheisiin. Olin etukäteen lukenut ja myös ystäviltä kuullut, että vietnamilaista kahvia on sitten ehdottomasti kokeiltava. Että se on oikein herkkujen herkkua. Kokeilin. En tykännyt. Yritin kyllä kovasti tykätä. Ainakin se, mitä itse sain, oli niin paksua, että se oli pikemminkin kahvipirtelöä. Ja vahvaa kuin mikä. Se ei sinänsä ole minulle ongelma, pelkkää plussaa itse asiassa. Mutta kun vahvuuden lisäksi se oli todella makeaa, niin siitä en tykkää yhtikästä yhtään. Sain sentää omani ilman maitoa. Pois sokerit ja maidot kahvista, sanon minä! Tulos oli siis se, että työllä ja tuskalla nieleskelin kahvitippani (sitä tosiaan tuli niin vähän, kuin yhdestä allalolevasta kuvasta näkyy) ja join joka kulauksen päälle vettä. Harmitti. Olin jo niin valmis rakastumaan vietnamilaiseen kahviin. Jos reissu olisi ollut pitempi, olisin antanut sille vielä uuden mahdollisuuden. Kahvila, jossa kahvini "nautin", oli harvinaisen sympaattinen paikka. Nimeltään se oli Pi Po, minkä takia sinne alunperin eksyinkin. Jos oikein ymmärsin, kahvilassa oli tarjolla lähinnä, no, kahvia. Halpaa se ainakin oli. Hintaa kahvikupille ja vedelle tuli 8000 dongia eli alle 30 snt.

Vietnamilainen kahvinkeitin

Kahvi itse. Kuvastakin näkee, miten paksua se on.

Vietnamista harvoin puhutaan puhumatta samalla myös liikenteestä. Joten liikenteestä sitä puhun minäkin. Oli meinaan oikeasti jännä liikennekulttuuri siellä. Mopoja vain vilisi joka puolella eikä liikenteen säännöistä (?) tuntunut millään ottavan selvää. Kadun ylityksen jälkeen oli aina samanlainen olo kuin alussa Pekingissä asuessani, että teki mieli tuulettaa kun pääsi taas ehjin nahoin hengissä tien yli. Vietnamissa oli tosin myös poliiseja tai muita univormupukuisia, joiden tehtävänä oli auttaa jalankulkijoita tien yli.