13.10.10

Ja kuinkas sitten kävikään...

Vihjasin tuossa taannoin, että saattaisin olla hyppäämässä ikkunasta kun en kerta ovesta päässyt. Nyt saatte kuulla tarkemmin koko tarinan. Tilanne siis oli se, että olin saanut uuteen asuntoon avaimen, mutta se oli viallinen. En siis voinut avata ovea, jos olin ulkona, mutten myöskään lukita ovea ulos lähtiessäni, sillä täällä kaikki ovet pitää lukita avaimella ulkopuolelta. Noh, muistin kyllä ensimmäisen kohdan, mutta jälkimmäinen pääsi unohtumaan, kun vilkutin viimeisellekin kämppikselle ja jäin itse keittiöön touhuamaan. Tajusin erheeni vasta kun kämppikset olivat jo kaukana.

No, siinä sitten pohdin, että mikäs nyt eteen, kun on sunnuntaipäivä ja olisi mukava mennä jonnekin, mutta kun ei asuntoakaan uskaltaisi lukitsematta jättää. Kämppiksillä oli kaikilla omat menonsa jossain kaukana, joten en viitsinyt heitäkään vaivata. Järkeilin siinä sitten, että ei tässä taida olla muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ikkunasta, jos jonnekin ylipäänsä halusi mennä. Kaikissa pohjakerroksen ikkunoissa on "kalterit", joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yläkerran ikkunat.

Sitten keksin, että oman huoneeni ikkunasta saattaisi hyvinkin päästä pudottautumaan ulos. Jonkin aikaa asiaa tuumin, katselin alas ikkunasta ja totesin lopulta, että ei tuo pudotus liian pahalta näytä ja että on se varmasti ainakin kokeilemisen arvoista. Sittenpä voin sanoa, että olen hypännyt toisen kerrosen ikkunasta.


Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Heitin ensin kengät ja laukun alas ja sinnittelin itseni ikkunalaudalle. Tässä vaiheessa touhujani ihmettelemään oli jo ilmestynyt kaksi pikkupoikaa ja heidän isänsä, mutta onneksi seurue jatkoi pian naureskellen matkaansa. Jos olisin malaijia osannut, olisin voinut kasvatusmielessä poikia varoittaa, etteivät yrittäisi samaa.



Ikkunalaudalta jatkoin alaspäin alakerran ilmastointilaitteen yllä olevan betonitason päälle. Siihen asti kaikki meni hyvin. Siinä kun olin, huomasin, että maahan olikin vielä yllättävän pitkä matka ja etten ehkä haluaisikaan aivan suoriltaan hypätä. Päätin siis keplotella itseni vielä alakerran kämppiksen avoimen ikkunan reunalle tasapainoilemaan niin, että paino oli vielä osaksi käsien varassa, koska pelkäsin ikkunan muuten pettävän. Siihen asentoon päästyäni en sitten enää voinutkaan muuta kuin pudottautua alas. Valitettavasti kädet eivät aivan heti seuranneet mukana loikassa, vaan jäivät vielä pitämään kiinni ikkunalaudasta. Seurauksena verinaarmuja kyynerpäissä, kipeät lihakset ja varsin mojova mustelma käsivarressa.

Nämä vauriot huomasin kuitenkin vasta jälkikäteen. Alastulon jälkeen vain pokkana nappasin laukun maasta ja jatkoin tyytäviäisenä matkaani kohti vapautta. Isä poikineen virnuili kahta kauheammin kun näki, että olin kuin olinkin hypännyt ikkunasta. Tunsin hetken itseni jopa aika rohkeaksi. Minä kun en koskaan pienempänä ollut niitä tyttöjä, jotka olisivat kiipeilleet puissa tai muuta hurjaa. Ehkä sitä siksi näin aikuisena pitää vielä hypellä alas ikkunoista, mene ja tiedä.

No, ruhjeita tosiaan hieman tuli, mutta muuten pako oli oikein onnistunut. Kämppiskin oli kuulemma ollut kuolla nauruun kun sai tekstarini, että olin hypännyt ikkunasta, kun en muutakaan keksinyt :D

Tänään ajattelin, että mustelmakin alkaisi jo varmaan parantua, mutta taisin olla väärässä. Käsivartta koristaa vielä oikein komea, kellertävän sinertävä mustelma, jonka näette seuraavassa kuvassa. (Mitä taas ette näe seuraavssa kuvassa, on käsilihakset, yksinkertaisesti siitä syystä, ettei niitä ole. Jos olisi, olisin ehkä onnistunut pudottautumaan ketterämmin.)



Mustelman takia täytynee pitää töissä pitkähihaisia vielä hyvän aikaa. Esimerkiksi huomenna menen taas sen verta viralliseen kokoukseen, etten mielellään halua herättää huomiota mustelmaisilla käsivarsilla. No, niin makaa kuin petaa, vai miten sitä sanottiin.

2 kommenttia: